JAAKKO MATTILA

TEOKSIA 2003–2008

OMISTETTU ISÄLLE JA ÄIDILLE

4

Niin lähellä, 2005111 x 111 cmöljy ja alkydi pellavakankaalle

So Close, 2005111 x 111 cmoil and gloss on linen

5

6

7

Kuutio (passiivi), 200898 x 98 cmakvarelli paperille

Cube (passive), 200898 x 98 cmwatercolour on paper

Kuutio (deminutiivi), 200898 x 98 cmakvarelli paperille

Cube (diminutive), 200898 x 98 cmwatercolour on paper

Kuutio (aktiivi), 200898 x 98 cmakvarelli paperille

Cube (active), 200898 x 98 cmwatercolour on paper

8

9

Kuutio, 200636 x 36 x 36 cmvaneri, öljymaalin hiput

Cube, 200636 x 36 x 36 cm plywood, oli paint flakes

Mustaa ja valkoista, 2004120 x 120 cmöljy kankaalle

Black and White, 2004120 x 120 cmoil on canvas

10

Puro, 2006240 x 90 cmalkydi levylle

Stream, 2006240 x 90 cmgloss on board

YksityiskohtaDetail

11

12

Every, 2005100 x 100 cmöljy kankaalle

Every, 2005100 x 100 cmoil on canvas

13

14

15

Kiusaus, 2003100 x 100 cmöljy kankaalle

Temptation, 2003100 x 100 cmoil on canvas

Toivo, 2003100 x 100 cmöljy kankaalle

Hope, 2003100 x 100 cmoil on canvas

Usko, 2003100 x 100 cmöljy kankaalle

Faith, 2003100 x 100 cmoil on canvas

16

Sigma, 2004187 x 187 cmöljy pellavakankaalle

Sigma, 2004187 x 187 cmoil on linen

17

Singulariteetti, 2004187 x 187 cmöljy pellavakankaalle

Singularity, 2004187 x 187 cmoil on linen

18

Nolla, 2003100 x 100 cmöljy pellavakankaalle

Zero, 2003100 x 100 cmoil on linen

19

Yksi, 2003100 x 100 cmöljy pellavakankaalle

One, 2003100 x 100 cmoil on linen

20

21

Yksityiskohta kosmoksesta, 2005140 x 120 cmalkydi levylle

A Detail of the Cosmos, 2005140 x 120 cmgloss on board

Muisto, 2006105 x 240 cmalkydi levylle

A Memory, 2006105 x 240 cmgloss on board

22

Yksityiskohta kosmoksesta (45 Special remix), 2007, 25 x 4 metriä, akryyli, Ravintola 45 Special, OuluA Detail of the Cosmos (45 Special remix), 2007, 25 x 4 meters, acrylic, Club 45 Special, Oulu

23

24

Olento, 2005–200713 kangasta, koot: 291 x 291, 180 x 180, 112 x 112, 68 x 68, 42 x 42, 26 x 26, 16 x 16, 10 x 10, 6 x 6, 3.8 x 3.8, 2.4 x 2.4, 1.5 x 1.5 ja 0.9 x 0.9 cmöljy pellavakankaalle

Being, 2005–200713 canvasses, sizes: 291 x 291, 180 x 180, 112 x 112, 68 x 68, 42 x 42, 26 x 26, 16 x 16, 10 x 10, 6 x 6, 3.8 x 3.8, 2.4 x 2.4, 1.5 x 1.5 and 0.9 x 0.9 cmoil on linen

25

26

Pallautuneet, 200520 x 16 metriäliikennemerkit, teräs, polyuretaanimaaliNallikarin leirintäalue, Oulu

Pallautuneet, 200520 x 16 meterstraffic signs, steel, polyurethane paintNallikari Camping, Oulu, Finland

27

28

Viisi kertaa, 200690 x 24 cmakvarelli paperille

Five Times, 200690 x 24 cmwatercolour on paper

29

30

Viiden kulman kuutio, 2006110 x 110 cmakvarelli paperille

Five Corners Cube, 2006110 x 110 cmwatercolour on paper

31

11 x 11, 2007104 x 104 cmakvarelli paperille

11 x 11, 2007104 x 104 cmwatercolour on paper

32

33

Entrooppi, 2007270 x 166 cmalkydi ja polyuretaani pellavakankaalle

Entropy, 2007270 x 166 cmgloss and polyurethane on linen

YksityiskohtaDetail

34

35

Saniainen, 2004176 x 125 cmöljy pellavakankaalle

Fern, 2004176 x 125 cmoil on linen

Juolavehnä, 2004100 x 200 cmöljy pellavakankaalle

Couch Grass, 2004100 x 200 cmoil on linen

36

Törmäys, 200632 x 48 cmöljy ja alkydi pellavakankaalle

Collision, 200632 x 48 cmoil and gloss on linen

Nimetön universumi, 2005166 x 100 cmöljy ja alkydi pellavakankaalle

Untitled Universe, 2005166 x 100 cmoil and gloss on linen

37

38

Nyt, 2005240 x 85 cmalkydi levylle

Now, 2005240 x 85 cmgloss on board

39

40

Kuutio (tippuva), 2008130 x 130 cmakvarelli paperille

Cube (falling), 2008130 x 130 cmwatercolour on paper

41

Kuutio (tippuva), 2008130 x 130 cmakvarelli paperille

Cube (falling), 2008130 x 130 cmwatercolour on paper

‘O’ (ympyrä), 2007145 x 145 cmakvarelli paperille

‘O’ (circle), 2007145 x 145 cmwatercolour on paper

42

Ympyrä, 200898 x 98 cmakvarelli paperille

Circle, 200598 x 98 cmwatercolour on paper

Ympyrä, 2008166 x 100 cmöljy pellavakankaalle

Circle, 2008166 x 100 cmoil on linen

43

44

Huoli, 2007145 x 145 cmakvarelli paperille

Worry, 2007145 x 145 cmwatercolour on paper

45

Kontrahti, 2006130 x 130 cmakvarelli paperille

Agreement, 2006130 x 130 cmwatercolour on paper

46

Kaksikko, 2006210 x 105 cmalkydi levylle

Pair, 2006210 x 105 cmgloss on board

47

48

Jazz (Ornette), 2008100 x 60 cmalkydi levylle

Jazz (Ornette), 2008100 x 60 cmgloss on board

49

Kaari (musta), 2008120 x 160 cmalkydi levylle

Arch (black), 2008120 x 160 cmgloss on board

50

51

Hälve, 200660 x 100 cmöljy ja alkydi kankaalle

Hälve, 200660 x 100 cmoil and gloss on canvas

52

Puu, 200860 x 300 cmalkydi levylle

A Tree, 200860 x 300 cmgloss on board

53

Viivan vapaus ja vuorovaikutus

Albreht Dürer totesi, että taide on luonnossa, mistä se on repäistä-vä esiin viivalla. Ehkä tällaisesta repäisystä on kyse oululaissyntyi-sen kuvataiteilijan Jaakko Mattilan (s. 1976) alkyditeoksessa Puu (2008).

Teos rakentuu kolmesta erivärisestä maalauspohjasta, jotka on asetettu päällekkäin. Pohjaväri ikään kuin muodostaa taustail-mapiirin, jota vasten muutos viivankäytössä tapahtuu. Alhaalla Mattila on sotkenut alkydiviivoja sormellaan niin, että vaikutelma on pakahtuneen latautunut. Tästä puun ”rungosta” siirrytään kes-kiosaan, jossa viivat kiistelevät psykedeelisesti toistensa kanssa, kunnes elämän purkaus tapahtuu ja viivat kurkottavat kuin oksat yhtä äkkiä rauhallisesti kohti avaruutta.

Mielenkiintoista tässä on se, ettei viiva ole mikään puun muodolle alistettu ääriviiva. Viivat eivät yhdy vaan niiden vuo-rovaikutus jatkuu ikuisesti niin, ettei kyse ole muodonmuutoksen päätymisestä toiseen pysyvään muotoon vaan kasvun tapahtuman jatkuvuudesta. Tässä on repäisty esiin se aristoteelinen muodon määritelmä, että puun päämäärä on koko ajan kasvaa puuksi.

Kubistien myötä viiva vapautui pinnalta, ääriviivan asemasta ja alkoi kuvata muotojen sisäisiä suhteita laajeten tilaan. Henri Matissen alaston nainen on sensuellin kokemuksen viiva ja Marc Chagallin eläin useimmiten enemmän olioiden kuolemattoman sielun viiva kuin tietyn eläinlajin edustajan, kuten lampaan, ääri-viiva.

Maurice Merleau-Pontyn mukaan ääriviivan roolista vapautunut generoiva viiva luo uusia kokonaisuuksia, sillä se on vapaa ih-mismaailman käsitteistä ja sellaisena se rajaa olemista edeltävää avaruutta.

Teoksessa Kolme ja yksi ympyrää (2006) avaruuden rajau-tuma on ympyrä. Se on mitä kulunein ihmiskäsite, joka on aina matemaattisesti yksi ja sama, mihin teoksen nimikin viittaa. Kuitenkin, kun ympyrä kokee samanlaisen repäisyn kuin Puu, se vapautuu käsitteellisyydestään tai ainakin se avaa katsojan mielen lukkiutuneet käsitteet kasvulle ja muutokselle, maailman kokemiselle kokonaisuutena.

Vaikka teoksessa on näkyvissä vain kolme ympyrää, on vaiku-telmassa jotain samaa kuin poptaiteilija Andy Warholin eri värei-hin ja taustoihin muunnellussa Marilynissä. Ympyrä on Mattilalla pop, koska se manifestoi käsitteellistä vapautta kuten 1960-luvulla tavoiteltiin vapautta yhteiskunnassa

Jos Warholin populäärisuudessa on kyse massojen yleisesti tunnistamista tähdistä ja ikoneista, niin ehkä Mattila on poptai-teellistanut maailman biofysikaalisen suhdeverkoston atomeista ja kromosomeista geometrisiin kuvioihin.

Kauneus tuottaa mielihyvää poptaiteellisena leikittelynä. Kanti-laisessa leikissä järjelliset, mielikuvitukselliset ja tunteelliset ky-kymme käsitellä aistikokemuksia vapautuvat ennaltamäärätyistä, käsitteellisistä kategorioista. Ne leikkivät intuitiivisesti keskenään kaikenlaisilla uusilla ja näkymättömillä mahdollisuuksilla, mikä koetaan kauneutena.

Jarkko Lauri: Pallo puurokauhanaEettinen näkökulma Jaakko Mattilan taiteeseen

54

Mattilalla lastenleikin tuntua korostavat karkkipaperin kirkas, joskus liioitellun räikeä värienkäyttö ja freejazzmaisen musikaa-linen, naiivin viaton ja intressitön suhde maailmaan. Esimerkiksi teoksessa Nimetön universumi (2005) valkoinen viiva vangitsee zenbuddhalaisen pelkistyneesti sen, miten jotain syntyy avaruu-den reaktioissa, mutta päälle maalatut yltäkylläiset värit ja pallot saavat aikaan vaikutelman, kuin pikkuinen Zen-lapsi pallottelisi lastentarhassaan Michael Jordanin tyyliin.

Leikin liioittelu tuo esiin, paitsi nimeämättömät mahdollisuudet, mutta myös vaarat: ihmisen syntymä voi merkitä pilattua hiljaisuut-ta tai munattua tyhjyyttä.

Alkyditekniikalla Mattila saa aikaan parhaan viivan. Maali jää tukevasti siihen, mihin hän sitä valuttaa, ja peittävänä ja kiiltävänä alkydiviivan luonne on ehdoton ja väkevä. Mattilalle kaikki individualistinen tunteiden ilmaisu näyttää olevan vierasta ja alkydityötkin tavoittelevat ennalta tarkoin määriteltyä ideaa. Alkydin valuttelu ei palvele itseriittoista ekspressiota, vaan vapaut-taa muodon laajenemaan tilaan, tapahtumaan suhteissaan kuin olio, mikä liikuttaa katsojan mielentilaa pois arkiselta paikaltaan.

Ympyrä on populääri ikoni, jolla voi olla eettinen merkitys. Martin Heideggerin mukaan viiva repäisee irti katsojan suhteet maailmaan, koska repeämä avaa näkymän maiseman toisiin olioihin. Jos hänellä on kylliksi tahtoa kestää repäisy, merkitsee se sitä, että suhteet järjestyvät uudelleen, minä uudistuu ja toisesta ihmisestä tai maiseman olioista tulee päämäärä.

Mattilan upeimmassa alkydityössä Puro (2006) tummat ja vaaleat viivat kiertyvät toisiinsa niin, että muodostuu vaikutelma virrasta, joka jatkuu kuvapinnan ulkopuolelle. Viivojen toisiinsa kiertyvä, miltei kolmiulotteinen massa pitää ihmeellisesti valtavaa painoa yllä siten, että virta jatkuu tyhjyydessä kuin aaltoileva sädekimppu.

On ikään kuin maa olisi repäisty pois virran alta, mutta juuri poissaolo asettaa maan tärkeyden elämän paikkana esiin ja pystyttää katsojan maailman uudelleen sikäli, että hän alkaa esimerkiksi pohtia, mistä Puroa ylläpitävä voima on peräisin ja miten itseriittoinen Puron kaltainen ilmiö tai olio voi olla. Miten riippumaton maailmasta katsoja itse voi olla ja jatkuuko elämä uomassaan kuin puro? Heideggerin mukaan repeämässä oleva hyppää olemisensa perustaan ja siitä saumautuu katsojalle liitos maailmaan.

Illusionisti ja optimisti

Akvarelli on Mattilalle tekniikka, jolla hän maalaa omien sanojen-sa mukaan neutraaleimman pallon. Se hengittää ilmavan aineet-tomasti.

Akvarellimaalauksiin tallentuu myös se käden varmuus ja kosketuksen spontaani välittömyys, mitä akvarelli teknisesti vaatii onnistuakseen, sillä akvarellia ei varsinaisesti voi korjata. Spon-taanin kosketuksen voi yhdistää siihen todentuntuun, jota katsoja-na koen maalauksen edessä.

55

Ehkä Dürer ja Mattila haluavat asettaa luonnon lepäävänä esiin. Siinä missä alkydin viiva repäisee väkivaltaisella voimalla, siinä akvarellissa voima on latautunut veteen, joka liittää kaiken pehmeästi yhteen, missä korostuu luonnon ykseys ja se vääjää-mättömyys, jolla kaikki tapahtuu luonnossa niin kuin tapahtuu ja on niin kuin on. Kaikki liikkeen voima lepää ja leijuu ilmavana, kevyenä yhteytenä, mikä kääntää luonnon pelottavan vääjäämät-tömyyden rauhoittavaksi elämän jatkuvuudeksi.

Mieleni hakee tähän kohtaan sanaa, jota ihmiset käyttivät muinoin ja jota käytetään vähän, koska se kantaa uskontojen hirvittävää taakkaa: armo. Mutta jokainen käyttäköön mitä muuta sanaa tahansa.

Mattila ei maalaa akvarellejaan umpeen, vaan paperilla on keskeinen rooli teoksissa. Paperi ei ole enää se välinpitämätön arkki, jonka saa kaupasta, vaan taustamaisema tai tyhjyys, johon vesivärin vesi virtaa ja luo hahmoja.

Mitä paperi ihmiskunnalle edustaa? Se on kirjoittamisen ja piirtämisen, luonnostelun paikka. Joku luonnostelee jotakin, joka toteutuu vaikutuksena katsojaan tai talopiirustusten tapauksessa maisemaan kohoaa arkkitehtuuria. Piirustus tai luonnos paperille kuvaa jotain ideaa, fyysistä tai henkistä kohdetta maisemassa, ja se vie meidät tulevaisuuteen, jossa piirustus voi jatkua tai toteutua. Paperi lupaa meille paljon.

Mattilan akvarellissa Viisi kertaa (2006) viisi palloa tai ympy-rää seisoo rivissä rinnakkain. Mieleeni hiipii vanha sanonta, joka

sopii taiteilijan tapaan kristallisoida ideansa maalauksissa: voi pyhä yksinkertaisuus!

Mikä ihmeen pyhä? Taas kummallinen sana. Mitä pyhää on rivissä palloja? Ehkä pyhä merkitsee tässä sisälläni syntyvää kir-kasta intuitiivista oivallusta tai tajua, johon liittyy ehdoton kunnioi-tus ja antautuminen idealle.

Muinoin pyhyyden oivallus suojeli kollektiivisesti luonnon paikkoja tai eläimiä niin, että niiden ja ihmisten väliin jäi suojele-va etäisyys. Kaikki ei ollut ihmisten haltuunotettavissa: kunnioitus kohdistui johonkin ihmistä suurempaan, näkymättömiin arvoihin ja olioihin. Pyhyyden oivallus säilytti ympäristöä tuleville polville.

Mattila on todennut, että niin tieteen kuin taiteenkin tehtävä on kuvata kokonaisuuksia luonnon havainnon kautta: mietiskellessä ja maalatessa havainnosta johtuu kaava tai maalauksen sisäinen lainalaisuus, jota teos toistaa ja joka viittaa suurempaan jatkuvuu-teen. Lopputuloksessa monimutkainen näyttää yksinkertaiselta ja yksityiskohta valaisee kokonaisuutta.

Pallot on maalattu Mattilalle ominaisella vääjäämättömällä tarkkuudella. Hän on väritutkimuksen tiedemies, joka pyrkii yhä suurempaan värien hienostuneisuuteen; hän tutkii tutkimasta pääs-tyään, miten värit suhtautuvat toisiinsa ja millaisia illuusioita ne katsojan näköväylässä saavat aikaan, kun ne purjehtivat kuvana kohti psyyken valtamerta.

Kun on kerran nähnyt Mattilan valtavan, lähinnä pöydän kantta muistuttavan paletin, jossa värit ovat pedanttisessa järjes-tyksessä sävystä sävyyn, ei voi olla ajattelematta, että hän on

Kolme ja yksi ympyrää, 2006300 x 100 cmalkydi levylle

Three And One Circles, 2006300 x 100 cmgloss on board

56

kuin ranskalainen perhosten tutkija, joka yrittää olla rikkomatta perhosten siipiä. Hän yrittää saada siipien värit värisemään valona, värisyttää niitä sielun kielinä, joita katsoja ei tiennytkään osaavansa. Ehkä kukkiin lentävistä perhosista johtuu se epätodel-linen seikka, että taiteilijan maalaukset tuoksuvat joskus kukkasille tai Pariisin raffinoiduille parfyymeille.

Mutta mitä on ajateltava tästä taiteilijasta, jonka teokset ovat täynnä palloja ja ympyröitä ja jolla kaikki tuntuu palautuvan pal-loon? Tällä pallopakkomielteisellä on jopa akvarellisarja, jossa kuutio rakentuu palloista, mikä on vastakohtia yhteen sovittava projekti jos mikä.

Onko pallottuminen eskapismia, pakoa elävästä todellisuudes-ta? Vai onko se yritys kontrolloida elävää todellisuutta ihmisjärjen muodoilla, joista rakentuu muotojen ja kategorioiden maailma.

Ovatko pallot sinänsä abstrakteja viittaamatta mihinkään todelliseen? Mattila sanoo, ettei hän tahdo sanoa teoksillaan mi-tään, mutta että elämä sinänsä on abstraktia, koska esittävyyskin perustuu subjektiiviseen suhteellisuuteen.

Kuten Martin Heidegger abstraktin määrittelee, on se sellaista näkemistä, kuulemista tai tuntemista, jossa ihminen ei yhdistä ääntä, väriä tai viivaa tietoisesti johonkin todellisuuden olioon. Merleau-Ponty toteaa, että tällaiset ei-esittävät elementit kuvaa-vat todellisuuden olioiden näkymätöntä puolta, mikä tarkoittaa ihmisen tiedostamatonta, katkeamatonta suhdetta luonnonympä-ristöön. Sikäli elämä voi olla yhtä aikaa kokonaan abstraktia ja esittävää.

Onko liian pitkälle menevää puhua perhosista, kun rivissä seisoo palloja ja Mattilan veistos Kuutio (2006) on idealisoitu geometrinen kuutiomuoto? Eivätkö ne ole mahdollisimman kauka-na siitä maasta, josta kukka ponnistaa, ja siitä maisemasta, jossa perhonen kukkaa etsii?

Varmastikin Mattilan veistos Kuutio pystyttää ihmisen kategoris-ten muotojen hallitseman maailman. Mutta ehkä värien perhospö-ly juurruttaa tämän maailman maahan.

Taiteilija on jauhanut kaikki vuosien varrella käyttämänsä kuivuneet öljyvärit murusiksi, jotka hän on liimannut Kuution pin-taan kuin rappaukseksi. Kun valo suuntautuu kuutioon, sen kyljet näyttäytyvät poikkeuksellisen syvässä kontrastissa toisiaan vasten. Tämä perhospöly tai -sora imee ja heijastaa valoa poikkeukselli-sen intensiivisesti, koska murusien pinnoista muodostuu yhdessä neliökilometreittäin pintaa, joka on tihentynyt kuution päälle. Siksi kuution kylki on varjon puolella niin upean tumma ja syvä.

Ehkä kuution geometrinen abstraktisuus loppuu tähän perhos-pölyn intensiiviseen illuusioon ja muoto asettuu takaisin maahan. Osa värisyttävää illuusiota on, että kaikista väreistä koostuu yhdessä mystillisen harmaan vaikutelma. Tämä väri-illuusio elää ja muuttuu ja lähestyy elävää todellisuutta.

Kylkien intensiteetti ja niiden väliset jyrkät kontrastit ovat omiaan tihentämään tunteita katsojassa, jolloin tämän huomio tai tunne kiinnittyy oman itsen ulkopuoliseen olioisuuteen. Ajatus siirtyy pois niistä tietoisuuden osista, jotka käsittelevät palloja ja kuutioita pelkkinä geometrisina muotoina, jotka eivät viittaa

Kotiinpäin, 2005, 10 x 10 x 4 metriä, liikennemerkit, teräs ja polyuretaanimaaliHomeward Bound, 10 x 10 x 4 metres, traffic signs, steel, polyurethane paint

57

minnekään, eivät sano mitään, eivät puhuttele. Tässä siirtymässä taide alkaa puhua.

Huomio kiinnittyy illuusioon kuution pinnalla. Tämä illuusio ei ole tietoisuuden hallittavissa ja käsitteellistettävissä. Se vie tiedos-tamattoman toiminnan jonnekin muualle, toiseen ja näkymättö-mään, mikä on ehkä maan todellisuus, sillä maa jatkuu avaruu-tena äärettömiin ja atomin sisältä löytyy äärettömiin pieneneviä osasia, ja siksi avaruuteen mahtuu paljon ihmisaisteille näkymä-töntä.

Näin Kuutio ehkä juurtuu maahan. Kuten Tarja Rannisto toteaa, ei illuusio tarkoita välttämättä harhaa, epätotta tai perät-tömyyttä, vaan se voi olla tapa, jolla ihminen suuntautuu positiivi-sesti tulevaisuuteen. Illuusio ilmentää huomiseen liitettyjä toiveita ja unelmia, jotka kantavat eteenpäin ja ruokkivat mielikuvitusta. Ehkä tällaisista illuusioista johtuu Mattilan taiteen optimistinen aura? -optisen valoisuuden sivumerkityksessä.

Teoksessa Viisi kertaa pallot seisovat vääjäämättöminä, itseensä kiertyvinä, sulkeutuvina muotoina. Niistä jokaisesta lähtee valuma alas, jonka Mattila on toteuttanut maan painovoi-man avulla, kuten muidenkin akvarelliensa viivat, yksinkertaisesti kääntelemällä paperia. Näin vesi valuu kohti maata, mikä tukee sitä ihmiselle tyypillistä hahmotustapaa, että hän hakee maata alhaalta jaloistaan ja taivasta päänsä pilvistä. Valumien myötä pallot kiinnittyvät maahan kuin pallottuneet kukat.

Näitä palloja voi nimittää olioiksi, koska niillä on kullakin itse-riittoiset olemuksensa ja ne seisovat lähekkäin rinnan, luonnostel-

tuna lähelle katsojaa. Oliot ovat niitä, jotka muodostavat lähistön, ihmisen ympäristön.

Vai ovatko ne lähekkäin? Pallot himmenevät vasemmalta oike-alle ja viides pallo tuskin näkyy. Kuudes pallon ilmenemiskerta on maalauksen ulkopuolella ja se on jo näkymätön pallo. Häviävät-kö pallot syvyyteen?

Maurice Merleau-Ponty toteaa, että syvyyden vaikutelma syn-tyy siitä, että olio peittää toisen. Heidegger nimittää tätä naami-oitumiseksi: kun olio peittää toisen olion, ihmisen, kasvin tai kiven näkyvistä, saa olio olla rauhassa omalla paikallaan, ihmismielen hallitsemispyrkimyksiltä näkymättömissä. Kuten Emmanuel Levinas asian ilmaisee, tällöin olion toiseus pakenee kohti ääretöntä.

Tällainen syvyys ilmentyy ehkä alkydimaalauksessa Yksi-tyiskohta kosmoksesta (2005), jossa pallot peittävät toisiaan ja tungeksivat jostakin kosmoksen mikro- tai makrotason kohdasta katsojan silmille olevan täyteytenä. Pallot huutavat syvyydestä. Niiden välissä ei ole ollenkaan tyhjää tilaa, mikä korostaa olioi-den riippuvuussuhdetta toisistaan. Ehkä tässä toisen olion läsnä-olo painostaa toista oliota äärettömyydellään. Tämä on leikkisää utelua, kyselyä ja koskettelua, ainakin loistavista väreistä voi näin päätellä.

Akvarellissa Viisi kertaa ei siis ole niinkään syvyyttä kuin olioiden hiljaista rinnakkaiseloa. Pallot ovat kokonaan näkyvissä, mikä korostaa niiden kouriintuntuvaa tarvikemaisuutta. Tässä ei ole kyse mistään kengistä vaan pallotarvikkeista. Niiden edessä tunnen varmuutta maailmassani, koska ne seisovat luotettavina ja

58

rehellisinä siinä, ovat läsnä. Heideggerin mukaan tarvike yhdis-tää ihmisen toiminnan maahan.

Riippuen siitä, luetaanko maalausta vasemmalta oikealle (him-meneminen) vai oikealta vasemmalle (vahventuminen), teoksessa elimellistyy se, kuinka häviäminen tai syntymä tapahtuu olioiden läheisessä rinnakkaiselossa. Näin oliot ovat muuttuneet katsojan mielen käsitteellisiksi tarvikkeiksi, jotka nostavat esiin esimerkiksi eksistenssifilosofisen kysymyksen paluusta maahan, josta kerran synnyimme. Ehkä pallot ovat Mattilalle jokapäiväinen tarvike, vähän kuin lusikka tai puurokauha, jolla hän ojentaa lempeästi esiin jotain elävästä todellisuudesta kertovaa, kuten tässä ehkä syntymän ja kuoleman ankaran vääjäämättömyyden.

Mitä tapahtuu silloin, kun akvarellin valumajäljet johtavat ylös, kohti taivasta tai viistoon vasemmalle ja oikealle? Ehkä silloin jokin muu painovoima kuin oman maamme vetää vettä puoleensa tai kääntäen jotain heittyy tai heijastuu maailmaamme projektio-na avaruudesta, muualta, ylhäältä, tyhjyydestä.

Ehkä jäljet ovat suhteita, jotka mallintavat esimerkiksi ihmisen suhdetta ympäristöön, sillä jäljistä ja palloista niiden keskellä syn-tyy usein kuution vaikutelma, aivan kuin jokin kokonaisrakenne. Ehkä siinä on olioita maailman suhdeverkostossa.

Ylevää valon huutoa

Kukapa välittäisi mitättömästä heinänkorresta. Mutta öljymaala-uksessa Juolavehnä (2004) se kohoaa katsojan eteen niin valta-

vana ja outona, että sitä tuskin tunnistaa. Muodolle hakee ensin selitystä kulttuurisista merkeistä ja esineistä, kuten huutomerkistä, piikistä, toteemista tai miekasta.

Taidekokemusta syventänee se tieto, että juolavehnä on todel-linen rikkaruohon symboli, koska sen korsi pistää elinvoimaisena esiin viljakasvien yläpuolelle ja sitä on vaikea hävittää porrasmai-sen juuristonsa takia. Rikkaruohona se haittaa sitkeästi ihmislajin luonnolle asettamia päämääriä, kuten tuotannollista toimintaa.

Tarja Ranniston mukaan katsoja hakee teoksesta mielialaansa vahvistavia tai sen toiseksi kääntäviä piirteitä. Juolavehnä he-rättää teoksena sekä kauneuden tuottamaa mielihyvää että sen ylevyyden herättämää vastenmielisyyttä.

Mattilan öljymaalaukset muuttuvat niiden saaman valon määrän mukaan. Vähäisessä valossa Juolavehnä sulkeutuu meditatiiviseen rauhaan ja vapauttaa mielikuvituksen ajattomaan flow-tilaan. Runsaassa valossa se heijastaa hektisesti valoa kuin katsojan tunteita, mielihyvää tai kuvotusta aivan kuin avaruuden pintoina.

Jollain tavalla itsessään passiiviset, persoonattomat pinnat pystyvät heijastamaan yhtä hyvin positiivista humaanisuutta kuin nykyihmisen itseriittoista, velttoa kuhnurimoraalia, jossa ihmisen päämäärä on tyydyttää itsensä kuluttamalla enemmän ja olla te-hokas tuottamalla enemmän kulutettavaa. Kulutukselle pyhittämä-tön joutenaika ja ajattelu saattaisivat löytää tiedostamattomasta näkymättömiä voimia, jotka katkaisisivat kierteen.

59

Esimerkiksi turhan sievistelevä teos Usko tuntuu julistavan: ”Älä sotke ympyröitäni!” Silloin kun pinnat jatkuvat vääjäämättömästi eikä mikään ennennäkemätön muoto tai voimakas tahto lopulta riko ympyröiden turvallisuutta, saattavat pinnat pönkittää mitä tahansa yhtä vääjäämätöntä uskoa, kuten nyky-ihmisen sokeaa uskoa uusliberalismin annettujen dogmien totuuteen.

Äärimmäisen muotonsa Mattilan öljymaalausten kauneus saa teoksissa, kuten Sigma tai Singulariteetti (molemmat 2004), joissa koko pinta on täynnä täpliä tai palloja, jotka on maalattu samas-sa kultaisen leikkauksen suhteessa kuin siemenet kasvavat aurin-gonkukan teriöön. Tunnetusti tämä matemaattinen suhde löytyy kaikkialta luonnosta, ja sen epäsymmetrinen harmonia miellyttää ihmissilmää.

Kun kaikki värit liukuvat ja sulautuvat toisiinsa Mattilalle omi-naiseen tapaan prismaattisen herkästi, syntyy auringonkukan ke-histä hypnoottinen illuusio kaarevista avaruuden pinnoista, joilla valo liikkuu kuin kuljettaen tietoa maailmankaikkeuden eri osista ja ajallisista kehitysvaiheista. Tunnetusti valo liikkuu niin hitaasti, että avaruudessa voi nähdä jopa alkuräjähdyksen. Mattila tuo kaikkeuden eteemme lumoavan kodikkaana, kutsuvana harmoni-ana.

Mihin perustuu Juolavehnän minussa herättämä ruumiillinen kuvotus? Merleau-Pontyn mukaan maalauksen erikoisuus on, että se tekee näkymättömän näkyväksi, koska se siirtää yhdelle aistille eli näköaistille kaikkien aistien tekemät havainnot, kuten tavallises-ti näkymättömät ruumiilliset aistimukset. Maalauksen herättämä

lihallinen elämys ei synny suoraan kosketuksesta vaan aivojen prosessoimista näköimpulsseista.

Mitä sitten näen? Teoksen luominen yhdistyy juolavehnän kas-vuun, sillä sen juuret ponnistavat suoraan jänisliimalla käsitellystä pellavakankaasta. Kankaan lämmin materiaalisuus muodostaa maan, josta tai jonka horisontista myös valo sarastaa, kunnes se tulee imaistuksi pallotäplien lailla näkymättömiin, mustan aukon pimeyteen.

Hetken voisi luulla, että maalauksessa on kuvattu jokin va-losuihku, joka häviää mustaan aukkoon, koska juolavehnän muo-to kapenee teräväksi aukon ytimessä, mutta todellisuudessa kasvi seisoo uhmakkaasti maassa. Se on pidättänyt valon muotoonsa niin, ettei musta aukkokaan voi sille mitään.

Alttaritaulumainen, vertikaalinen keskeiskompositio korostaa kasvin dominoivaa, monoteistista loistoa. Tämä loisto laajenee äärettömiin, sillä Merleau-Pontyn mukaan valo on artikuloima-tonta: se ei koskaan sisälly muotoon tai tilaan, mutta se näyttää kohteet ja tuo suunnattomat etäisyydet lähelle, minkä vuoksi valo puhuttelee mykästi.

Jos Mattila muuten on mahdollisimman kaukana siitä ekspres-siivisestä asennosta, johon suu Edvard Munchin Huudossa avau-tuu, niin Juolavehnässä valo ei vain puhu; sen loisto huutaa.

Teoksessa on tuotu esiin arkisen tutun kasvin kätkeytynyt, näkymätön voima, muoto maan ja avaruuden välissä. Emmanuel Levinasia mukaillen tässä toinen olio asettuu katsojaa ylemmäs, on ylevämpi ja kuulustelee katsojalta tämän puutteita, epäonnis-

Herännyt, 2004130 x 52 cmöljy pellavakankaalle

Awoken, 2004130 x 52 cmoil on linen

60

tumisia ja mahdollisuuksia. Yllättävä toiseus on kuvottavaa ja ahdistavaa, sillä se sotkee minäkeskeiset ympyrät.

Toisaalta maalaus ilmoittaa allegoriana toisen (eli tässä kas-vin) voiman, toisaalta sen kompositio kutsuu symbolina katsojaa yhtymään, keskittymään ja samaistumaan siihen, minkä täytyy olla narsistinen kokemus. Narkissos oli juuri se, joka rakastui omakuvaansa ja kuvitteli maailman jatkuvan itsensäkaltaisena äärettömiin.

Narkissoksen omakuva heijastui toista, luontoa vasten. Kun hän pettyi kuvajaisensa antamaan rakkauteen, hän muuttui nar-sissiksi. Juolavehnä voisi yhtä hyvin olla narsissin lehti, Narkissos selin, Narkissos, joka oksentaa meiltä piilossa.

Immanuel Kantin mukaan ahdistus syntyy, kun luonnon suun-naton koko ylittää mielikuvituksen hahmotuskyvyn. Syntyy äärettö-myyden jatkuvuuden tunne, kun luonto ylittää nähdyn maiseman rajauksen. Järki ja mielikuvitus ovat epämiellyttävässä ristiriidassa, mikä voi kääntyä ylevän positiiviseksi kokemukseksi.

Heideggerilla ristiriidassa on kyse maan ja katsojan maailman välisestä kiistasta. Minulla kiistelyn herättämä kuvotus muuttuu kunnioitukseksi tuota kasvia, tuota äärettömyyden edustajaa koh-taan, mikä muuttaa taas suhdetta itseeni. Havaitsen olevani vain eräs tietty pallomainen täplä äärettömyyden keskellä.

61

Lähteet

Heidegger, Martin 1995, Taideteoksen alkuperä. Alkuteoksesta Der Ursprung des Kunstwerkes suom. Hannu Sivenius. Taide, Helsinki.

Lauri, Jarkko 2008, Jumalainen matka maiseman kasvoihin: Eeva-Liisa Mannerin eettisen kuvan tutkimusta seurana Emmanuel Levinas. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto.

Levinas, Emmanuel 1996, ” Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philip Nemon kanssa” teoksessa Emmanuel Levinas, Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philip Nemon kanssa, Toisen jälki, ss. 33—96. Alkuteokses-ta Ethique et infini (1982) suom. Antti Pönni. Gaudeamus, Helsinki.

Levinas, Emmanuel 1996: ”Toisen jälki” teoksessa Emmanuel Levinas, Etiikka ja äärettömyys: keskusteluja Philip Nemon kanssa, Toisen jälki, ss. 97—121. Alkuteoksesta La trace de l’autre (1982) suom. Outi Pasa-nen.Gaudeamus, Helsinki.

Merleau-Ponty, Maurice 1993, Silmä ja mieli. Alkuteoksesta L’oeil et l’esprit suom. Kimmo Pasanen. Taide, Helsinki.

Rannisto, Tarja 2007. Luonnon estetiikka. Multikustannus, Helsinki.

Sivenius, Hannu 1998, ”Taiteen varjo ja varjojen taide: Emmanuel Levinasin käsitys etiikan ja estetiikan suhteesta” teoksessa Ilona Reiners ja Anita Seppä (toim.), Etiikka ja estetiikka, ss. 224—266. Gaudeamus, Helsinki.

62

Ympyrä (harmaa), 2006105 x 105 cmalkydi levylle

Circle (grey), 2006105 x 105 cmgloss on board

63

There are artworks when one gets the impression that the artist has subtracted the results from a potential outcome that includes every possibility available to them both spatially and past, pres-ent and future. And then there are artworks in which you feel the artist has started from a complete absence of anything and add-ed only the traces that register as a result of human contact with an otherwise empty space. How diligently the latter is achieved depends on the handiwork of the artist.

Some leave behind a space as empty as the one they found, changed only in its obvious opening up for view where previously it had been impenetrable to human sight. Others clumsily soil and expose emptiness to an ensuing fullness: They shout a declaration ‘This is nothingness. This is peacefulness.’ And so their emptiness if full of naming, of identifying: An empty flag flown on an empty mast to the sound of a silent marching band – a cacophony of silence that spills over on its edges into ‘noise’.

This inclination comes about perhaps from arts natural ten-dency to frame and to draw attention to experience, to say ‘look here’. Yet in saying ‘look here’ a certain element of experience – that which doesn’t want to be seen by eyes or touched by hands - is lost to us. And so it will evade us eternally, unless a very spe-cial skill is employed: That of being-there-being-not-there: If you’ve ever tried to really know the stillness of a lake you’ll have cursed the moment you dipped even the tip of a small toe in its waters. If you really want to know what still waters feel like to touch the

first rule is not to touch them – your very intervention makes a true knowledge of stillness impossible.

Of course, if an artist ever really approaches being able to open up the viewer on to the possibility of seeing ‘emptiness’ it is arguable that any discussion of this experience in terms of theories or criticism or attempts to place the artwork ‘historically’ only ever succeeds in muddying the proverbial ‘still water’ that the work represents. But really, what happens in an attempt to discuss such works is only an extension of what happens in any case when the presence of a living person approaches a canvas, or indeed when the artist first gives form to the canvas, thus disturb-ing the ideal of stillness they wish to register.

So in now addressing the works of painter Jaakko Mattila, the paintings of whom one might argue that a definite ‘stillness’ and ‘quietude’ is expressed, at least in intention, we aim to gauge the extent to which it is really possible for the artist to represent ‘still-ness’ or ‘quietude’ without disturbing either and to what extent it is possible later for the viewer to really be present in front of the resulting paintings without disturbing the silence that is conveyed (with degrees of success), and whether their presence in some way infringes on the possibility of those paintings expressing the stillness/quietude that in Mattila’s case they certainly aim to ad-dress. In doing so we can assess both the success of the painter and in some sense the ‘success’ of the viewer.

On Squaring the Circle: The Paintings of Jaakko Mattila Mike Watson

64

On Writing About Painting ‘Nothing’

There are for many critics and theorists few artists that infuriate more than those who wish to say nothing – or very little – about their work, except perhaps those who wish to say nothing via their work (i.e. they wish for their work to be about ‘nothing’) and follow upon this by then refusing to say anything about that par-ticular work. Jaakko Mattila fits pretty nicely into the latter catego-ry which makes the job of any discerning arts writer very difficult when approaching his work, especially, if like me, you have tried to interview him. His works themselves aim, at points, to convey the still and quiet beauty of the natural landscape in his native Finland and thus, successful as they arguably are, something like the problems facing someone who wishes to make paint-ings ‘about’ the beauty of a still Oulu landscape (or seascape) are ever present in the finished works, as well as in the process, which is often painstaking and methodical.

The problem first arises over how one can really know that landscape. Is to know the icy sea to bravely stick a bare foot in it? Probably not – this only expresses an anthropomorphic under-standing of the partially frozen waters 100 kilometres south of the artic circle – it is cold, yes, but the landscape is not cold, rather, the human intruder feels cold in this landscape. This very problem possibly brings (and one can only surmise here as this much he would probably never tell you) Jaakko to represent the stillness of nature, and going further afield the stillness of our Cosmos, and

our Universe, in an abstract form, using as virtually his sole motif - except for the occasional forgivable divergence - over the last ten years up to the present in 2008, the humble ‘circle’.

From looser works, comprised of dripped gloss, where Jaakko presumably confounds followers by diverting from his usual me-thodical efforts such as the painting ‘3 and 1 Circles’ (2006) to his painstakingly mapped out Watercolours, such as ‘5 Corners Cube’ (2006) to ‘Being’ (2005–2007), his series of 13 canvases of gradually diminishing size, the circle is a recurrent theme re-peated over and over, as a multiplicity of circles, and again and again as a repeating of the one form – the circle.

We can say a number of interesting things about the circle with regard to stillness and quietude, not least of all that it is a symbol of ‘infinity’ a notion so ‘final’ in its extremity as to imme-diately either recede in the consciousness into nothing - existing on some point beyond the mind’s horizon - or to grown so large as to make us humans feel so small as to fade into nothingness. It also, in its form, marks both ‘zero’, the mathematical representa-tion of ‘nothing’, and the Greek ‘Omega’, the ‘End’ best known contextually to us as ‘Alpha and Omega, the Beginning and the End’, of gospel fame, perhaps not so much an end as a new beginning.

So we have in any case a notion of the circle as an opening on to something that might also be a closure: infinity as some-thing that goes on forever, and thus beckons the possibility of immortality and, in contrast, infinity as our demise; the ‘zero’ of

65

Kuutio, 200893 x 97 cmakvarelli paperille

Cube, 200893 x 97 cmwatercolour on paper

66

maths, which is in fact the presence of ‘nothing’ rather than the absence of ‘anything’ and ‘Omega’, the ‘End’ which paradoxi-cally marks the start. Now with these contradictions in place and with the notion of the circle as a primary motif in Mattila’s work we can now move on to an analysis of the contradictions inher-ent in the production and reception of the artwork that represents ‘stillness’ and ‘quietude’.

The circle offers a good analogy for the still space that a hu-man might find themselves disrupting and admiring only to find that their own presence in that space has somehow bought to a close the ‘stillness’: Realising that what they had momentarily experienced was ‘stillness’ they may exclaim to themselves that they had been in the presence of stillness: Oh my God! [or some such other utterance]. It is so still. And then they realise that they have disrupted silence and realising this they then exclaim that ‘It is so quiet!’

The circle is a shape considered to be perfect in its effortless symmetry, in the sense in which it remains the same when ap-proached from any angle and also in the sense that it is infinite when traced along the line that demarcates it from the empty space within and without.

The problem with the circle (and here we use it to refer to the concept of nothingness – or zero as well as Omega, the end, and the infinity which stretches out indefinitely) is that as soon as it is identified we bring into being the very non-circle-ness which makes it possible: For zero there is something, for Omega and

infinity there is, respectively, a beginning and an end. The circle’s very ‘circling’ immediately opens the circle up (in bringing it into existence) and presents it to the rest of the world, which on the whole is not circular. In fact, a circle’s existence in the world, just like the existence of quiet and still nature in the world of us humans, brings that circle to an end, certainly in respect of its ‘endless’ perfection: defined in relation to the world outside itself the circle does have an end – on all of its outside ‘edges’ - when moving outwards from it centre. Seen in this way the circle is an end and one that occurs at infinite points along its edge, an edge which defines it.

So to consider what we have just presented in terms of paint-ing ‘still’ and ‘quiet’ nature, of painting circles that represent still-ness and quietude and of talking about these painted circles, we could argue on the whole that we all fail where that stillness and quietude, both real and represented, are concerned. The com-ing in to being of ‘nature’ in the mind of the human destroys the independence of that nature; though its representation in paint may approximate the stillness of nature insofar as saying aloud ‘here it is’ it can ever be a useful way to tell someone you’ve stumbled upon an area where complete silence exists, beyond a mere cursory explanation of the event you have witnessed: I went to such and such a place, and it was [whispered, at an average whispering volume of twenty decibels] so quiet’.

Yet in some senses all of this can be forgiven in the work of some artists as it sometimes can in the work of the sociologist, the

010, 2003175 x 125 cm

öljy pellavakankaalle

010, 2008175 x 125 cm

oil on linen

67

nature watcher, the star gazer, the art viewer and, at a stretch, the arts theorist or critic! We may now like to forgive Jaakko Mattila, who fails us on several counts, but who’s work has after all opened up the issues discussed here and which, furthermore, does a brilliant job of failing at expressing quietude and stillness, so much so that in face of it the viewer might feel that rather than just looking at an artwork, they are in fact corrupting natural silence and stillness (or they are at least corrupting the silence of an artwork), just as if they entered an empty natural Finnish landscape and destroyed the acute silence with a whisper, which at twenty decibels decimates a rare quietude like a plane passing overhead.

Multiple Failures and Singular Failures

When Jaakko paints again and again his circles, sometimes many upon one canvas, side by side, or layered atop of one another, we might ask if he is painting again and again the same circle, over and over, or whether he is painting many different circles, all representative of the ideal of a circle but in themselves different circles from one another.

There are times in which Jaakko Mattila has painted a circle comprised of many smaller circles of differing sizes, and other times in which his circles have been comprised of other shapes entirely as with ‘010’ (2003), where, to be sure, this circle looks representative of a flower head, although one too circular to re-

ally exist. In any case, in this the fact of his representing a ‘circle’ still stands, despite a slight divergence in its form. It seems, taking Jaakko’s complete body of work that what is presented is a multi-tude (and a steadily growing one) of similar beings, all circles, all expressing their own aiming toward infinity and all failing in do-ing so, all opening on to experience, but all highlighting their fail-ing in so doing, as we acknowledge our failing in apprehending them just as we do in apprehending nature, silence and quietude.

So when Jaakko paints he paints a failing, a failing relating to painting the perfect form of the circle, and a failing of the circle as an abstract form that stands in for nature and the perfection associated with nature. But that is not all he is doing, as his varia-tions in colour and his subtle interventions that make use of this highly ‘relative’ aspect of painting demonstrates. Jaakko Mattila likes to use colour to explore the complete range of possibilities that doing so offers. So in one direction he takes an opportunity to try by every possible means available to him to fail at produc-ing the circle, and in another direction he follows a trajectory (incorporating the form of the circle) which aims to explore the complete range of possibilities open to him with regard to colour and the nuances that can be effected by interweaving different subtle, and sometimes not so subtle, colour juxtapositions, next to each other, near each other, and often, through a well developed skill in tinting, on top and underneath each other.

For this reason (and the examples of Mattila’s works already cited should suffice here – whilst a further look through this cata-

Sinne-tänne, 2003175 x 125 cmöljy pellavakankaalle

Here-There, 2003175 x 125 cmoil on linen

68

logue should furnish you with sufficient additional images) what is in a sense limited in presenting chiefly the form of the circle is opened up through the use of colour, a use that is always still in keeping with the painter’s tendency to emulate the quietude of the natural landscape. Yet whilst a myriad of colour opportunities are opened up the artist seems exhaustively and comprehensively to point to the fact that even colour in its endless possibility closes possibilities. For some reason I, and here I can only vouch for my-self, if you may forgive my infringing again on Jaakko’s silence, have on occasion been led curiously to the notion that whilst Jaakko presents so many colour possibilities, what this really does is to point elsewhere, outside, to a further myriad of colour op-portunities unassailable to the eye, as most of the colour register known to exist cannot be seen to the naked eye – a fact that presents an unimpeachable privacy inherent in nature, a solitude of nature as separate from man which really cannot be disturbed by the painter or by his audience. And then, we might ruminate that in all this striving, for the perfect circle, for an ideal colour combination, a striving that seems curiously Modernist in nature and Finnish in form (think now of the simplicity of Finnish glass-ware and furniture design) there is a tendency, a voice, which deferentially says, ‘look not here to the painting, not over there, to nature, but somewhere beyond, to a place we cannot see, to the

closed off element of nature. The colours that remains a secret to humanity.’

Jaakko once said, in the aforementioned conversation in East London, that he wished to invent a new colour (but why not a new shape?!) and here the romantic contemplation of the undis-turbed beauty of natural quietude returns as yet another impos-sible ‘grasping’. And if there is something Modernist in all of this, something dreamy and hopeful, we must note that the Modernist era is over, so what we have is either a parody at play (a parody of all those 1960’s colour field artists struggling painfully in cold New York studios to the soundtrack of Clement Greenberg harp-ing on about perfection), a relic from that same past but executed in a less dismissive way (more a kind of Rothko-esque ballad about ‘God’), or we have a necessary and pointed revival ( a kind of refusal to play along with our current times and a demon-stration of how we artists, theorists and people in general might better conduct ourselves away from noise, from frivolity, technol-ogy, advertising, post-modernity).

Of course, this is to put a whole theoretical slant on paintings that themselves are silent, but their silence says something un-doubtedly, or at least their failing in conveying a natural silence which no person has ever truly ‘heard’ says something. For those listening maybe it says that we must try harder, for something,

69

and for nothing. But I don’t think it likely that Jaakko would prescribe a course of action that others must take, like a political sloganeer, or preacher, or an activist artist. Maybe it is Jaakko Mattila saying that he will try harder.

A painting conducted ever so peacefully, conveyed ever so subtly and concientiously about a struggle – for meaning, for the sake of it, or upon just how to ‘square that circle’. Maybe that’s what it is.

70

Valkoista valkoisella valkoisella, 200428 x 18 cmöljy kankaalle

White on White on White, 200428 x 18 cmoil on canvas

71

JAAKKO MATTILAwww.jaakkomattila.fijamattila@gmail.com+358405244628

KOULUTUS EDUCATION

BA (hons) Fine Art 2001 (The Surrey Institute of Art & Design University College)BTEC Diploma in Art & Design 1998 (The Surrey Institute of Art & Design University College)

VALIKOIDUT SOOLONÄYTTELYT SELECTED SOLO EXHIBITIONS

2008 Galleria Harmaja, Oulu A Little is a lot more than nothing, Kellarigalleria, Oulu2007 Olento, Kulttuuritehdas Korjaamo, Helsinki2006 Teoksia, NUKU, Oulu Näyttely, Teatterikuoppa, Haukipudas2005 Näyttely, Klubigalleria, Päiväkoti, Turku Kuukauden taiteilija, Oulun Taidemuseo, Kahvila2004 Maalauksia ja grafiikkaa, Archeus, Oulu2003 Kasvua- näyttely, Liiketila, Hietalahdenkatu 10 Helsinki1999 Places and Spaces installation, Farnham Library, Farnham, U.K.

VALIKOIDUT RYHMÄNÄYTTELYT SELECTED GROUP EXHIBITIONS

2008 VINEspace, with Robert Currie, London, U.K Taidekeskus Salmela, Mäntyharju Helsinki In Berlin, Vorspiel, with Jani Rusica and Jussi Jääskeläinen, Berlin, Germany Taidegalleria Terttu Jurvakainen, Muhos Rantakasarmin Galleria, Suomenlinna, Helsinki

72

2007 LibriArs, Oulun Kaupunginkirjasto, Oulu Taidegalleria Terttu Jurvakainen, Muhos Angel Of Dog Exhibition, Mezkalito Gallery, London, U.K CollectEast, Kellarigalleria, Oulu Maalauksia ja esineitä, Janne Pessisen kanssa, Galleria Colmio, Oulu2006 Helsinki International, Korjaamon Galleria, Raitiovaunumuseo, Helsinki Scandinavi-ART, Camaver Kunsthaus, Lecco, Italia IHME-Oulun läänin aluetaidenäyttely, Oulun Taidemuseo2005 Käyttömuisti – Random Access Memory, Ari-Pekka Auvisen ja Paul Rimmingtonin kanssa, SOK:n Toppilan Mylly, Oulu ARS-Möljä, Asuntomessut, Oulu2004 Näkökulmia, Veturitallit, Mikkeli2002 Sabotage the war effort, The Foundry, London U.K.2001 ISSED International, Squat, Rue de Rivoli, Paris, France Raw Canvas, Aldwych Tube Station, Lontoo, U.K. ISSED at Five Years, Five Years Gallery, Lontoo, U.K. ‘37 too many’, Candid Arts Centre, Lontoo, U.K. Self-Service-Painting, Five Years Gallery, Lontoo, U.K.2000 Meat Tree, The Maltings Gallery, Farnham, U.K.

PALKINNOT AWARDS

2006 Kanresta-Ravintolat, Stipendi Kanresta-Restaurants, Award Oulun Saskiat, Nuoren Taiteilijan Stipendi Oulu Saskiat, Young Artist Award

RESIDENSSI RESIDENCY

2003–2004 Taidekeskus Salmela, Mäntyharju Art Centre Salmela, Mäntyharju, Finland

73

JULKISET TEOKSET PUBLIC WORKS

2007 Yksityiskohta Kosmoksesta (45 remix)-maalaus, Ravintola 45 Special, Oulu A Detail of the Cosmos (45 remix), Club 45 Special, Oulu, Finland2006 Seinämaalaus (Petri Yrjölän kanssa), Ravintola 45 Special, Oulu Mural (with Petri Yrjölä),Club 45 Special, Oulu, Finland2005 Pallautuneet -veistos, Nallikarin Leirintäalue, Oulu Pallautuneet -sculpture, Nallikari Camping Area, Oulu, Finland

TEOKSIA KOKOELMISSA WORKS IN COLLECTIONS

Suomen Valtio The State of FinlandOulun Kaupunki The City of OuluMäntyharjun Kunta The Muncipality of MäntyharjuOulun Taidemuseo The Oulu Art MuseumTaidekeskus Salmela The Art Center SalmelaSanomalehti Kaleva Newspaper KalevaOulun Yliopistollinen Sairaala University Hospital of OuluRavintola 45 Special Club 45 SpecialSonell Rakennuttajat Sonell ConstructionsArcheusVerve Winwind

74

Tämän kirjan julkaisua ovat ystävällisesti tukeneet The publishing of this book has been kindly supported by

© Jaakko Mattila 2008

Valokuvat Photographs Ari-Pekka Auvinen

Muut valokuvat Additional photographs Anni Kinnunen (s. 11, 32), Aki Roukala (s. 25), Jouni Haapakoski (s. 56–57)

Taitto ja graafinen suunnittelu Layout and graphic design Ari-Pekka Auvinen & Jaakko Mattila

Kirjoitukset Texts Jarkko Lauri, Mike Watson

Painopaikka Printed by Kalevaprint

ISBN 978-952-92-4011-1

GALLERIA HARMAJA

JAAKKO MATTILA (s. 1976) on oululainen kuvatai-teilija. Mattila opiskeli taidetta The Surrey Institute of Art & Designissä Englannissa. Hän työskentelee nykyään Oulussa ja Helsingissä.

Mattilan mukaan ideat teoksiin syntyvät ja pol-veutuvat niitä tehdessä; ne muodostavat jatkumon jossa jokainen teos on osa suurempaa ajatuksen linjaa. Inspiraatio kaikkeen löytyy luonnosta ja sen rajattomuudesta. Mattila harrastaa kalastusta ja on innokas vinyylilevyjen kerääjä. Hän on toi-minut deejiinä ja isännöinyt musiikkiklubeja yli 10 vuotta. Tämä kirja käsittelee Mattilan viiden viime vuoden tuotantoa.